Kannattaako ammattitaidosta maksaa?

 Kevät lähestyy ja peukalo alkaa itse kullakin vihertymään. Keväällä on ihana käydä pihan kimppuun talvilevon jälkeen. Ehkäpä on tullut uusia ideoitakin?

Eilen näin ekan postauksen facebookissa jossa kysyttiin neuvoa, että mitä mä tähän pihalle laittaisin? Oli mukana oikein karttakin ja ilmakuvia pihasta. Halutaan siis neuvoja ja ideoita, mutta ilmaiseksi. En väitä, että se olisi huono idea, etenkin pitkään harrastaneilla voi olla valtava määrä tietoa ja nimenomaan kokemukseen perustuvaa tietoa.

Toisaalta somessa kuka vain voi sanoa mitä vain, ei voi tietää mihin annetut neuvot perustuvat tai ovatko ne millään lailla toimivia. Netissä tuskin myöskään saa hahmotettua kokonaisuutta. Myös vastaajan omat mieltymykset vaikuttavat voimakkaasti. Toki ne näkyvät myös ammattisuunnittelijoiden piirustuksissa, usein on ihastuttu samoihin kasveihin, joita sitten käytetään suunnitelmasta toiseen.

Välillä olen itse hieman tuskissani kun toteutan jonkun tuntemattoman tekemää suunnitelmaa työmaalla. Jokainenhan haluaisi tehdä mielekästä työtä ja kun esim. istutat taikinanmarjaa etelärinteeseen näkösuojaksi niin.... et välttämättä tunne olevasi ihan urasi huipulla, saatikaan tekeväsi mitään järkevää. Tai kun istutat rivitalojen takapihat pensasaidoilla umpeen ja kylvät nurmikon sisälle. Mietit siinä tehdessä, että mahtaako tuleva asukas poistaa jonkun pensaista vai kantaako leikkurin asunnon läpi joka viikko kun nurmikko pitää leikata.

En tiedä mistä nämä edellämainitut johtuvat, ovat vain pari pisaraesimerkkiä meressä. Ehkä istutussuunnitelman on tehnyt arkkitehti, joka arvelee koulutuksensa antavat tietotaidon myös pihasuunnitteluun? Tai ehkä sen on tehnyt nuori, joka on mennyt suoraan lukion penkiltä opiskelemaan hortonomiksi ja nyt piirtelee suunnitelmia ilman mitään käytännön kokemusta.

Jos pihatyöt ja kasvit ovat täysin vieraita, uskon että kannattaa satsata hieman ja pyytää asiantuntija paikalle neuvomaan. Siinä voi vuorovaikutuksessa pallotella ideoita ja saa omia mieltymyksiä esiin. Kasvitkin maksavat jotain ja jos niitä laittaa vääriin paikkoihin, saattaa tuloksena olla pelkkää pettymystä ja rahanmenoa. Aika usein kuulee, että en minä osaa ja kaikki kuolee. Olen varma, että kaikki osaa, jos aihe kiinnostaa. Kun vähän tietää perusasioita. Hyvä suunnittelu on tärkeää, etenkin tietoon perustuva suunnittelu.

Innostuksen voi myös tappaa liian työläs piha, jos kovasti pitää leikata nurmikkoa, pensaita ja puita syystä tai toisesta. Jos puut eivät mahdu kasvamaan siinä mihin ne on istutettu. Perennat riutuvat väärässä paikassa jne. Törmäsin 11 vuotta vanhaan fb-muistoon kun kaveri oli kysynyt seinälläni, että miksi hänen orvokit aina kuolevat vaikka sanotaan, että ne ovat helppoja. Keskustelussa kävi ilmi, että orvokit ovat paahteisella, lasitetulla parvekkeella eteläseinällä. Kasveja ostaessa voi myyjältä kysyä neuvoa, jos itse on epävarma. Puutarhamyymälöistä saa palvelua sekä laadukkaita taimia. 

Tätä kirjoittaessa tuli mieleeni, että onko vielä olemassa puutarharinkejä? Tai miksi niitä sanotaan, kun kokoonnutaan keskustelemaan kasveista ja puutarhanhoidosta. Jakamaan kokemuksia sekä vinkkejä. Eilen itse katselin lähimmän kansalaisopiston tarjontaa ja ilmoittauduin luomuviljelyluennolle.

Kommentoikaa mitä mieltä olette, kannattaako suunnittelusta/neuvonnasta maksaa? Maksaisitko mieluummin suunnittelusta tuntiveloituksena, jos olisi sovittu hintakatto?

Lopuksi haluaisin sanoa, että pihahommat ovat kivoja, kiehtovia, hyvää mieltä tuovia. Niitä ei pidä ottaa liian vakavasti tai suorituskeskeisesti, silloin menee ilo koko hommasta. Piha saa olla juuri omistajansa näköinen. Eikä sen tarvitse olla koskaan valmis.

Wyandottet

 Wyandottet.... ihanat, kiltit, lempeät pullerot. Pidän kovasti näistä tyypeistä ja välillä ajattelen, että olisi selkeintä jos minulla olisi vain yhtä rotua. Valinta kohdistuisi kyllä näihin. Mutta kun en millään kaikista aikeista huolimatta raaski luopua muistakaan niin... 

Blue laced wyandotteja, takana näkyy rokkeja.

Alkuvuodesta 2019 sain mukavalta pariskunnalta wyandotten munia. Vanhemmat olivat gold ja splash laced, joten odotettavissa oli vain blueta. Kävi onni ja kuoriutui viisi kanaa, kaksi kukkoa. Nämä kukot olivat ja ovat sykähdyttäviä herrasmiehiä. Isoja, komeita ja niin kilttejä. Huolehtivat upeasti kanoistaan ja ylläpitävät järjestystä. Toinen muutti Laitilaan ja toinen jäi meille kotiin.

Koitin netissä huhuilla siitosmunien perään, mutta menestys oli heikko. Lopulta joku tarjosi minulle munia ja kehui miten hyvä parvi hänellä on ja sopisi juuri minun parven väreihin. Kuvia en ikinä nähnyt enkä hoksannut pyytäkään. Uskoin myyntipuheeseen kun en itse niin ymmärtänyt näistä. Munat tulivat postilla ja muistaakseni kuoriutuivat kaikki eli itävyys oli erinomainen. Harmillisesti tuli vain yksi kana, loput kukkoja. Olisiko niitä ollut viisi. Värit/kuviot olivat osalla tipuista vähän mitä sattuu.

En siis saanut minun huippuihanalle kukolle kuin yhden kanan, joten päätin luopua niistä. Vieläkin vihlaisee sydänalasta kun törmään kukon kuviin. Parveksi siis muodostui ensimmäisen haudonnan viisi kanaa ja jälkimmäisestä porukasta jäi yksi kukko. Tämäkin kukko on todella kiltti, mutta ei ihan sellainen pätevä joka pitää koko porukan aisoissa. On myös kooltaan vähän pienempi. Mutta aina on kiva mennä tähän häkkiin sisälle kun ei tarvitse miettiä millä tuulella kukko tänään on. Se on aina rauhallisella ja hyvällä tuulella. Samassa laumassa elelee kolme muuta kukkoa, tämä on pomo, mutta tosiaan sietää muut kukot ilman ongelmia. Silloin kun olivat veljiensä kanssa niin kukkoja oli pahimmillaan seitsemän samassa tilassa ja testosteroni kuohui, mutta sopu säilyi.

Nykyinen kukko

Ensimmäinen kukko, kanojeni veli

Viime kesän viimeisistä tipuista jäi viisi meille kotiin kasvamaan. Osoittautui, että siinä on kolme splash kanaa ja kaksi gold kukkoa. Vanhat ovat kaikki blueta eli nyt on eri värejä.

Kanat pitivät sulkasatoa syksyllä ja olivat kyllä aika kamala näky, nyt rouvilla on uusi ja komea sulkapeite, näyttävät tosi hienoille. Sulkasatoon asti munivat oikein hyvin, mutta siihen loppui. Nyt on mennyt jo piiiiittkä aika ilman munia, kunhan syövät ja sotkevat... Eilen oli ensimmäisen kerran ikuisuuteen (siltä ainakin tuntuu) wyandotten muna pesässä ja se kirvoitti kokeneemmaankin munankerääjän huulilta ilonhuudahduksen. Päätin samalla, että tämän munan kunniaksi kirjoittelen jutun dotteista seuraavaksi. Ajattelin otan niistä uudet hyvät kuvat ensin, mutta enhän sitä enää muistanut... joten mennään vanhoilla kuvilla, laitan myöhemmin uusia kuvia, ovat jotenkin mielestäni entistä muhkeampia uusien sulkien myötä.

Sulkasato alkanut. Takana nick brown.

Pihahommissa avustamassa. Tässä ovat vielä nuoria ja kaikki yhdessä.

Korvapuustit, oma resepti

 

Tein eilen ensimmäistä kertaa korvapuusteja reseptillä, jonka kehittelin itse. Vähän olin huolissani, että miten tässä käy kun jätin taikinasta sekä sokerin että voin pois - hyvin kävi!

6/5 sanoin itse, lapset vain 8/10, mutta kannattaa kokeilla. Näitä syödessä voi olla hitusen parempi omatunto.

Taikina;

5dl maitoa (käytin raakamaitoa naapuritilalta)
1 pala (50g) hiivaa
1 tl suolaa
1,3 dl hunajaa
15dl (luomu)vehnäjauhoja
0,5 dl rypsiöljyä

Täyte;

kaakaojauhetta ja sokeria

Voiteluun kananmuna tai pari viiriäisen munaa

1. Liuota lämpimän maidon joukkoon hiiva, suola ja hunaja.
2. Lisää noin 8dl vehnäjauhoja, vaivaa muutama minuutti, että taikinaan tulee hyvä sitko.
3. Lisää loput jauhot vähitellen koko ajan alustaen. Älä vaivaa liikaa, taikinan tulee olla pehmeää. Jauhojen määrä ohjeessa ei ole millilleen, lisää tai vähennä sen mukaan miltä taikina tuntuu.
4. Lisää viimeiseksi rypsiöljy ja vaivaa kunnes taikina irtoaa kulhon reunoista. Lisää tarvittaessa jauhoja.
5. Peitä taikina ja anna kohota kaksinkertaiseksi.
   
   
6. Jaa kohonnut taikina kahteen osaa. Kauli puolikas suorakaiteen muotoiseksi levyksi.
7. Levitä levylle rasva. Tähän olisin laittanut voita tai oivariinia, mutta ei kaapista löytynyt... olin pakotettu käyttämään kasvirasvalevitettä ja arvelin, että nyt viimeistään on kaikki pilalla, mutta ei. Aivan hyvä näin ja taas piirun verran vähemmän epäterveellinen eli sitä käytän jatkossakin.
8. Sirottele päälle kaakaosokeriseos. Älä pihtaile.
9. Pyöritä levy rullalle, nipistele saumakohta kiinni ja käännä alapuolelle.
10. Leikkaa pötkylästä paloja viistosti, vuorotellen vasemmalle ja oikealle. Tulee nelikulmaisia paloja, joista toinen pää leveämpi ja toinen kapeampi.
11. Nosta pala leveä sivu alas päin ja paina lyhyt sivu pohjaan asti kahdella sormella ja vedä sormilla viiva pohjalle. Näin pulla ei aukea uunissa.
12. Laita pullat pellille vielä vähäksi aikaa kohoamaan ja voitele munalla.
13. Kypsennä 225 asteessa noin 8 minuuttia, aika riippuu uunista, joten tarkkaile.
    
    
    

Täytteessä sen salaisuus

Nick brown

 Näistä minun ei pitänyt kirjoittaa mitään, mutta kun tänään kävelin kanalasta ulos niin siinä oli heti oven takana yksinäinen kana hengailemassa ja sain siitä jopa kuvan, niin kirjoitetaan sitten 😊

Meille on kaikki  muut tulleet siitosmunina paitsi nämä kuusi nick brownia. Miehen työkaverin vanhemmilla on ollut näitä kesäkanoina mökillä, syksyllä sitten ollut uuden paikan etsintä tai kanasopan teko. Totta puhuen en tiedä minne ovat aiemmin päätyneet. Syksyllä -19 työkaveri oli alkanut miehelle puhua, että ottakaa te ne. Ensireaktio oli, että ei. En yleisesti ottaen ota mitään lintuja tauti- ja loisriskin takia. Nämä olivat kuitenkin muuttaneet juuri munintansa aloittaneina nuorina valvonnan alaiselta tilalta ja esim. salmonellatestit oli otettu. Kanat olivat asuneet todella syrjässä siellä mökillä aidatussa tarhassa eli eivät ole olleet kontaktissa kenenkään naapurin kanan kanssa, eivät edes pihalla vapaana. Näin riskin aika pieneksi ja lupasin, että otetaan ne sitten.

Niin meille muutti Mari, Irma ja .... apua, olen unohtanut kolmannen nimen. Kolme nick brown tyttöä kumminkin. Laitoin heidät wyandottejen kanssa samaan ja sinne solahtivat tuosta vain, olivat kuin olisivat aina porukassa olleet. Mukavia, rohkeita tyyppejä.

Seuraavana syksynä taas alettiin kysyä paikkaa kanoille ja olin hieman nihkeä, koska meillä jo on jonkin verran lintuja ja itsellä on enemmän intoa muihin rotuihin. Toisaalta edelliset kanat olivat niin mukavia ja kun painostusta oli niin tulkoon sitten. Sellainen ehto laitettiin, että ensi keväänä jos ottaisivat nämä takaisin eivätkä uusia kanoja. Salmonellatodistuksesta huomasin, että olivat eri paikasta kuin viime vuotiset ja nimet unohdin samantien.

Uudet tulokkaat muuttivat Sysin ja Sirpun kanssa samaan. (Sysi ja Sirppu ovat nick brownin ja plymouth rockin rakkaudenhetelmiä, jotka wyandotte hautoi. Se on ihan oma tarinansa, ehkäpä kerron joskus.) Plussaa oli se, että Sirppu sai enemmän kanoja kuin vain yhden ja innostuikin kovasti lisäleideistä. Taas solahtivat uuteen parveen tuosta vain. Hiukan olin huolissani, koska Sysin ja Sirpun kanssa asuu samassa meidän poikamiesviiriäiset, että josko kanat kiusaavat niitä. Huoli oli aiheellinen ja enemmänkin. Ne paski***et söivät elävältä yhden viiriäisen. Oli niin kammottava näky kun huomasin, että viiriäinen makaa maassa, menin katsomaan ja tajusin, että siitä puuttui isoja paloja lihaa koko selän alueelta. Ja se oli yhä hengissä. Meidän on ollut aina todella vaikeaa lopettaa tipuja/viiriäisiä, mutta ei tällä kertaa. Nyt kävi niin äkkiä kuin ikinä pystyttiin. En pysty kuvailemaan miltä tuntui, mutta jokainen varmaan arvaa.

Niskaperseotteella latasin kaikki kanat plymouth rockien häkkiin. Mietin, että jos plymarit kurmoottaa niin ihan sama. Sirppu ei hommaa hyvällä katsonut, hetken sai nauttia omasta rouvaseurasta, mutta ilo loppui liian lyhyeen. Vaan minkäs teet. Plymouth rockit ja seramakanat toivottivat uudet kanat tervetulleeksi samantien ja parvi on elellyt sovussa.

Tehareiden luonteesta usein saa lukea negatiivista, mutta omat kokemukseni ovat olleet toista (tähän asti). Minun ihan ekat kanat olivat dekalbeja ja ne olivat kilttejä. Kyllä se kumminkin taitaa vähän niinkin olla, että osaavat häijyjäkin olla, tuntuu että mielellään kiusaavat pienempiä ja/tai nuorempia. Samankokoisten kanssa taas näyttävät olevan aivan hyvää pataa.

Luonteeltaan muuten ovat rohkeita ja reippaita, kyllä usein on nick brown se joka ekana ulos juoksee ja kulkee perässä. Munivat joka päivä herkullisen, tumman ruskean munan. Tällä hetkellä ovat oikeastaan ainoat munijat. Rehua menee tajuton määrä koko ajan, mutta munia ei paljon kiitokseksi näy.... Wyandottet ovat pitäneet jo kauan taukoa eivätkä rokitkaan montaa viitsi pyöräyttää, joku muna joskus ja jouluna. Sysi sen sijaan munii joka päivä kuten äitinsäkin ja sen takia itselläni on pieni kiinnostus mixeihin. Olen pohtinut josko hautoisin nick brownin ja wyandotten risteytyksiä. 

Terve! Mitä kuuluu?

Oksaalihappotiputus

Tämä oli nyt toinen kerta kun tein oksaalihappotiputuksen. Luonnollisestikaan en muistanut mitään kun viime kerrasta oli vuosi aikaa. Minulla on tapana pitää pesillä mukana kynää ja vihkoa, kirjoitan jokaisen pesän jälkeen heti mitä sille kuului, muuten en enää muista. Valitettavasti olen tyhjännyt "hoitopakin" toiseen käyttöön syksyllä enkä muista minne olen vihkon laittanut. Joten etsimään netistä ja kirjasta tietoa. 

Netistä hyvin löytääkin kaikkea, Mesimestarin ja liiton sivuilta. Ei ole liian laveasti kerrottu vaan niin, että helppo lukea. Loput täydensin selailemalla fb:n mehiläisenhoitoryhmän keskusteluja.

Satuin törmäämään johonkin irtotekstiin, jossa olin laittanut ylös millilitramäärän viime vuonna. Eli olin laskenut jotenkin monimutkaisesti, että miten monta väliä pitää laittaa ja siitä saanut tarvittavan millilitramäärän, josta sitten olin laskenut miten monta grammaa siihen menee oksaalihappoa ja siihen suhteuttanut veden sekä sokerin määrän. Apua, ihan turhaa :D Mutta se oli siis ensimmäisen joulukuun pähkäily eikä meillä tänä vuonna isoa punkki-invaasiota ollut, joten.... ei varmaan ihan epäonnistunut.

Liiton sivuilla on simppeli ohje - 7,5g oksaalihappoa, 1dl lämmintä vettä ja 100g sokeria. Riittää 3-5 pesälle. 
Jos pesä puolillaan mehiläisiä, laitetaan 20ml. Jos täynnä, laitetaan 40ml. Jotain näiden väliltä, 30ml.

Minulla on 8 pesää joten tein tupla-annoksen. Mietin jos on liikaa jaan loput pesiin, jos liian vähän niin teen sitten vain lisää.

Punnitsin hapon, lämmitin veden ja sekoitin ne keskenään. Kun happo oli täysin liuennut, lisäsin sokerin. Samalla hetkellä kun holautin sen joukkoon, tajusin, että eihän se ollut 1dl vaan 100g. No sitten punnitsemaan paljonko 1dl sokeria painaa.... Ja tätä kirjottaessa, just nyt, tajuan että laitoin sokeria vain sen 100g enkä 200g. Sama juttu veden kanssa.

Iskee paniikki, äkkiä kysymään neuvoa keskustelupalstalta ja sitten kiroilemaan miehelle, että mitä ihmettä mä olen taas mennyt tekemään! Vihaan näitä aivoja!! Ja siinä valituksen lomassa välähtää silmiin kuva, jossa laitan mittakulhoon 2 dl vettä. Helpotus, menikö kumminkin vesi oikein vaikkei sokeri mennytkään? Ensin olen varma asiasta, sitten en enää olekaan ja nyt kun asia on sekaisin päässä tiedän se ei tule enää selviämään. 

No, paluu tiputukseen. Avaan ensimmäisen pesän ja pelästyn - ei näy yhtään mehiläistä missään eikä kuulu mitään surinaakaan. Toisaalta kanat ovat lähes vieressä, kuopivat maata ja höpöttävät keskenään, ei siinä mitään kuule muutenkaan. Otan kännykän taskulampun avuksi ja sieltähän ne löytyvät. On vaikea nähdä kun valo ja varjo menevät hiuksenhienosti, kehät ovat muhkuraisia. Lamppu pois ja hommiin. Aloitan tiputuksen ja tajuan etten muista missä kohdissa mehiläiset ovatkaan, jatkossa laitan kännykän aina siihen kohtaan josta mehiläiset alkavat, muistilapuksi. En nostanut pesiä erilleen, netistä luin miten muut toimivat ja havaitsin, että toiset nostavat ja toiset eivät. Mietin, että hajotan pallot ja liiskaan muutenkin vähäistä porukkaa jos alan laatikoita siirrellä. Lisäksi tuo ohut, pitkä letkunpätkä ylettyy hyvin alemmaksikin.

Harmittaa etten hokannut käydä hakemassa otsalamppua, olisin varmasti saanut tiputuksen tehtyä tarkemmin ja paremmin kun olisin koko ajan nähnyt kunnolla.

Lähes kaikissa pesissä porukkaa on suht vähän ja se huolestuttaa. Yhden olen talvettanut 1 lg-laatikolla (kaikki pesät olisivat yhteen mahtuneet) ja siinä pallo on heti päällä, tämä pesä on helppo hoitaa. Ilon aihe on se, että kaikissa on toistaiseksi elämää. Olin tehnyt valmiiksi lapun johon olin kirjoittanut pesät ja lisäsin jokaisen kohdalle minkä verran olin laittanut liuosta, näen siitä sitten keväällä miten vahva pesä oli joulukuussa.

Eli mitä opin? 

• tarkkuutta liuoksen tekoon!!
• otsalamppu olisi hyvä olla mukana, taskulamppu vähintään
• joku tikku tms. jolla voi merkata pallon rajoja, menee hapot oikeaan kohtaan (tarpeeton jos on otsalamppu käytössä)

Jäi myös ihmetyttämään yksi pesä jonka olisi pitänyt kuolla ajat sitten. On ollut ilman emoa koko kesän. Sain neuvon tappaa sen ettei levitä punkkeja, mutta jotenkin jäi tekemättä, ajattelin kyllä ne siitä kuolee, mutta laitoin loppukesästä sillekin tymolia kun olikin yhä elämää. Ihan vain ettei menisi punkkeja muihin pesiin. Nyt meinasin siivota pesän varastoon niin voi turusen pyssyt, siellä oli hieno talvipallo. No tipautin niillekin oksaalihappoa niskaan ja tunsin itseni hieman huonoksi ihmiseksi - miten en ole saanut ratkaistua pesän kohtaloa aktiivisemmilla toimilla? Toisaalta oppia se kai on tämäkin, näkee mitä tapahtuu.

Hetken oli hyvä fiilis, vuoden viimeinen työ tehty ja hoitopuku pyörimässä pyykkikoneessa. Talviloma alkakoon. Nyt päällimmäisenä mielessä, että tapoinko kaikki pesät väärällä liuoksella. Jännitys tiivistyy!

Plymouth rock ja kukkojen luonteesta

 Ensimmäisenä esittelen meidän rokkiporukan. Muita rotuja ovat tällä hetkellä wyandotte, serama ja nick brown. Muutama mixikin löytyy. Aiemmin on ollut dekalbeja, piikkiöläisiä sekä light sussexeja.

Tässä ollaan jo menty nukkumaan. Rokkikukon siiven alla seramakana.

Plymouth rock on niin sanottu duall purpose rotu, eli se on hyvä munimaan ja siitä saa hyvin lihaa. Meillä kanat ovat sen takia, että ei tarvitse hakea munia kaupasta ja hyvä muninta on ollut kriteeri rotuja valittaessa. Olisi hienoa pystyä myös liha tuottamaan itse, mutta se ei vain ole meidän juttu.

Ensimmäiset rokkimunat ostin keväällä 2019. Kennossa oli 8 munaa, joista tuli 5 tipua - 1 kana ja 4 kukkoa. Ei kaikkein paras tuuri ollut matkassa. Yksi kukko jäi kotiin ja muille etsin kodit. Saman vuoden kesällä ostin lisää munia toisesta paikasta ja silloin sain 5 kanaa ja 2 kukkoa. Kukot muuttivat omiin koteihinsa ja kanat jäivät meille. Näin muodostui tämä nykyinen parvi, Nestori-kukko ja hänen frouvat.

Nestori on ollut huippuihana kukko, oikea silmäterä, mutta reilun vuoden ikäisenä alkoi hyökkäillä. Välillä voi olla viikkoja ihan rauhassa, mutta sitten tulee joku tilanne ja se käy kukkoilemaan. Olen huomannut, että tilanteet liittyvät usein siihen kun kokee kanojen olevan uhattuna. Esim. seramakanat rääkyvät kuin henkeä vietäisiin kun ovat hautomapuuhissa ja munat käy keräämässä. Tällaisessa tilanteessa hyökkäsi ensimmäisen kerran. Joskus olen kanoja kuvannut ulkona niin on tullut urputtamaan. 

Pitkään olen pohtinut, että luopuisinko koko porukasta, jos joku haluaisi katsella epäluotettavaa kukkoa. Vai vaihtaisinko kukon ja pitäisin kanat itse. Vai jatketaanko näin. Vai.... Päätös ei ole helppo! Olisi varmasti helpompi jos kukko olisi jatkuvasti käymässä päälle tai olisi sattunut joku vahinko. Nykyisellään rinnakkaiselo käy kumminkin suht helposti, ei ole taas hyökkinyt aikoihin ja koskaan ei ole oikeastaan sattunut mitään. Hyökkäykset olleet suht vaarattomia ja jäävät siihen yhteen hyppyyn. Karjaisen, että mitä perkelettä mietit! Pelästyy sekä vaihtaa maisemaa. Myöskin se mielestäni hoitaa sitä kukon tehtävää eli suojelee kanojaan, on vaan turhan ylisuojeleva kun pitäisi ymmärtää etten minä niitä uhkaa. Tosin seramat mielellään kertovat muuta.

Rokeista olin lukenut ennen ottamista, että voivat olla vähän käreitä. Toisaalta niistä sai myös lukea, että ovat rohkeita ja helposti kesyyntyviä. Minun kukon kolmesta veljestä olen kuullut, että olisivat hyväluontoisia. Kanojen kahdesta veljestä toinen lopetettiin kun alkoi hyökkäillä, toinen on joku huippukiltti ihanuus. Eli ei ole niin suoraviivaista, että vihaisesta kukosta tulee vihaisia jälkeläisiä. Meidän kukon isä vaikutti hyvinkin kiltiltä. Hain munat niin omistaja piteli sitä sylissä ja esitteli. Eli ei myöskään välttämättä kiltistä kukosta saa kilttiä jälkeläistä. Netissä kun saa usein lukea näitä suoraviivaisuuksia, mutta onhan siellä muitakin tekijöitä. Äitikana, ympäristö jne. Meillä tuntui, että ärhäkkyyden laukaisi seramien draamailu. Se on melkoisen ylitsevuotavaa.

Nyt eksyin vähän sivupolulle, rokeista piti kertoa. Nämä ovat mielestäni ihania luonteensa vuoksi, rohkeita ja uteliaita. Nuoria rokkeja on niin turha yrittää kuvata kun jos ne eivät istu olkapäällä kakkimassa vaatteille niin nenä on kiinni linssissä. Ulkonäkö on myös hieno, maailmalla on useampaakin eri väriä, mutta meillä Suomessa pääasiassa tätä mustavalkoraidallista.

Ruokinta on tärkeää, koska kasvavat niin isoiksi. Kasvuvaiheessa ei saa tarjota liikaa proteiinia. Itse ruokin pääsääntöisesti teollisella rehulla, että ei tulisi isoja virheitä. Kesällä ja syksyllä kulkevat pihalla ja syövät kaikkea mahdollista, nyppivät ruohoa ja vetävät matoja maasta. Talvisin kiva keino on ripustaa vaikka kaali tai porkkana kattoon. Siitä saavat vihreää herkkua ja mieluisaa tekemistä. Toki kaikkea muutakin herkkua on hyvä tarjota, mitä keittiöstä vain jää plus jauhomadot on meillä valikoimissa.

Rokkien sukulinjat Suomessa ovat melko suppeat, niissä voi helposti olla myös muita rotuja joukossa. Uutta verta on vaikeaa löytää. Minullakin on toisessa parvessa yksi mixi, jossa isä on plymouth rock ja emä nick brown. Ihan näyttää rokkikanalta. Tämä on kyllä mainio tapaus, hieno ulkonäkö, rohkea kiva luonne ja munii joka päivä kuten äitinsäkin.

Tänään kävin tekemässä oksaalihappotiputuksen mehiläispesille ja siellä oli parvi rokkeja seurana. Olin yhteen kuoppaan kipannut vaahteran lehtiä - aarreaitta kanoille! Itse saakin varmaan mennä haravoimaan uudelleen 😄

Kana pihahommissa

Kukko ja rouvia

Nuorikkoja

Mehiläiset kiusaa noviisia

Olen tarhannut vasta kaksi kesää ja voin vain todeta, että opittavaa on huima määrä. Kantapää on aivan kipeä ja tapahtumia on riittänyt joka viikolle. Kaikenlaista; löydetty emo jonka en edes tiennyt olevan kateissa (mihis pesään tää laitetaan?), emo linkoomossa, ryöstö kesken ostoemojen annon, parveilukuumetta, kiukkuisia pesiä, vahakoisaa, jotain niin epämääräisiä tapahtumia, että edes viisaammat eivät ole keksineet mistä kyse, hajonnut linko jne jne.

Eli vertaistukea muille aloittelijoille voin antaa, onhan tämä mielenkiintoinen, mutta  haastava laji!

Toisaalta on tullut myös onnistumisia, sain ensimmäisenä vuonna mukavasti hunajaa, kaikki pesät selvisivät talvesta ja toisena kesänä sain annettua ostoemot pesiin. 

Loppukesästä jo hieman uuvuttaa koko homma, mutta kun talven on huilannut, niin keväällä
sormet syyhyävät päästä pesiä avaamaan.